Pirttihirmun päiväkirja

On aika koettaa laittaa vuosi 2021 pakettiin. En ehtiny enkä jaksanu hoitaa tätä aiemmin, kun aina tulee pari piiiiiikkkku muuttujaa matkaan.. Kun kurkkaan olkani yli katsoen vuoteen 2021, se näyttää suunnilleen tältä: Tammikuu. Oli muutto uuteen isoon ihanaan kotiin. Helmikuu. Kotoutumista ja uuden opettelua. Maaliskuu. Väsymystä, kamalaa väsymystä ja rimpuilua sitä vastaan. Huhtikuu. Pilkahduksia keväästä ja valosta, mutta pohjaton väsymys vaivas kuitenki varjostaen kaikkea. Toukokuu. Päätös ottaa ohjat ja elämä taas omiin käsiin. ADHD-tutkimusten alotus. Päätös erosta. Samalla pelkoa tulevasta, mutta täysi varmuus siitä, että näin tän kuuluu mennä. Kesäkuu. Loma alkoi. Tutkimukset eteni. Kuuma. Ero. Helpotus. Pelko. Itsevarmuus, kyllä tästä hyvä tulee. Romahdus ja sitä seurannut räpiköinti ja epätoivoinen jaloilleen nousu. Heinäkuu. Erävoitto. Varmuus siitä, että todellakin tiedän kuka oon ja mitä haluan. Itsensä ylityksiä ja omalle olalle taputuksia. Lääkeyritykset uniongelmiin alk...

 Täälä taas aivan hitosti liian pitkän ajan jälkeen, mutta kuten puulla, kaikella muullakin on syynsä. Mun oma pääkoppa yksinkertasesti pääty aivan liian ylikuormittuneeseen tilaan, enkä vaan enää kyenny mihkään.. Toimintakyky on siis todella rajottunutta ja kaikki pienetkin asiat on kuormittavia ja uuvuttavia, ni ei o käyny mielessäkään koko blogi kun ei arjestakaan meinaa selvitä. Mistä mä alottaisin? No lähdetään vaikka edellisen postin viimemetreiltä. Elikä minimmän miehen SI-terapia on nyt sit alotettu ja sen parissa nykyään menee perjantait. Perjantai siis on vapaapäivä päiväkodista ja pyhitetty vain toimintaterapiaan, koska tunnin skarppaus tuntuu olevan loppusissaan aika suuri kuormitus pojalle. Käynnit menneet tosi hyvin ja kivasti, mutta on rankkoja. Itelle ne on haastavia siks varte et joka viikko pitää poistua omalta mukavuusalueelta ja lähteä autoilemaan isolle kirkolle. MUTTA asiasta kukkaruukkuun hypätäkseni nekin on onneks alkanu helpottamaan pikkuhiljaa, koska *rum...

 Kiireet. Ne loputtomat kiireet joita työttömällä vaan riittää. Syksy keskitettiin sen uuden asunnon etsinnälle mikä alotettiin jo vuosi sitten. Paria paikkaa kävin katsomassa, paria kyselin ja epätoivo meinas jo iskeä. Kunnes se löyty! Uus asunto tuli siis vastaan aivan puskista ja siinä kohti ku toivon olin jo vähän niinku menettäny, paikkakunnalle jäätiin sit kuitenkin ainakin vielä vaikka tarkotus oli muuttaa muualle. Mutta löydettiin meille niin täydellinen paikka (ainakin vielä), ettei tähän voinu olla tarttumatta. Nyt on kunnolla tilaa kaikkien elää ja olla, jopa mulla itelläni. Asuntoasiat siis saatiin järjestykseen just ennen joulua. Joulun aika menikin vaan odotellessa koska voi alkaa pakkaamaan.  Joulu. Se oli erilainen. Mä jopa pelkäsin sitä etukäteen, mut onneks turhaan. Se oli taas kerran aivan uuden opettelua ja monen asian yhdistämistä, mutta se meni hyvin ja siitä jäi paljon hyviä ja lämpimiä muistoja. Perhejuhla, niin sitä kuvailisin kuitenkin. Just semmonen ...

 "Jos tänki ois tienny, en ois koskaa tähän ryhtyny" "Jos kukaan ei osais valehdella, ois kaikki paremmin" "Jos oisin kuunnellu sua ni näin ei ois käyny" "Jos sinistä ja punasta sekottaa niistä saa violettia" "Jos lapsi ois kiltti ja hiljaa sei  ois lapsi" "Jos kaikil ois paljon rahaa ihmisiä masentais vähemmän" JOS, se niin pieni iso sana, joka on kaikkialla, jota ilman kaikki ois helpompaa. Ilman sitä lehmäkki lentäs. Mut jos jossia ei ois ni oisko mikään kuitenkaan helpompaa? Tekiskö kukaan enää mitään JOS kaiken tietäis etukäteen? Pelastasko se kuitenkaan mitään? Nää on näitä elämän suuria pohdintoja kun jossit sinkoilee kaikkialla ja illalla jo muiden nukkuessa on aikaa pysähtyä kuuntelemaan mitä omassa päässä pyörii. Ja siellähän pyörii! Ympärillä tapahtuu niin paljon, että iltasin kun muu maailma alkaa pysähtyä, alkaa Pirttihirmun korvien välissä semmonen tornado ettei siitä ota itekkä tolkkua. Sit vielä kehtaan nurista...

 Täälä sitä "taas" kynän varressa pohdiskelemassa maailmaa ja sen menoa. Viimeaikoina on taas ihokarvoja nostattavasti konkretisoitunu kuinka pienestä voikin olla kiinni kauanko täälä kukakin on. Onnekseni kaikki jäljellä olevat läheiset vielä on, mutta karusti iski vasten kasvoja kuulla ettei kaukaa hakenut tilanne jossa yks puuttuis. Kun tommosen kuulee, muistaa kyllä kertoa kuinka rakas joku on.  Mutta se ravistelee, miks sen tajuu vasta kun jotain tapahtuu?! Miks on niin hiton vaikeeta sanoa suoraan kuinka rakas joku on?  Toki teoillani ainaki itse sitä läheisilleni välitän, mut kyl se pitäs saada sanottuakin. Sen suhteen vois koettaa vähän skarpata. Toisaalta se on ollu se asia, mitä oon peläten odottanu koska tapahtuu jotain pahaa kun kaikki on liian hyvin ollakseen mun elämää? Se säikäytti ja muistutti taas siitä ettei mikään ole itsestään selvää. Että täytyy tehä töitä ja pitää lujasti kiinni siitä mitä on. Ja just nyt mulla sata syytä tehä töitä sen eteen mitä mu...

Tekis mieli melkein alottaa sanoilla "rakas päiväkirja", koska on vaan tarve kirjottaa ja sanottaa ajatuksia. Teen töitä itteni kanssa etten ala kirjottaa vaan vaaleenpunasta hattaraa (katotaa kui onnistun), koska sei ihan oo mun tyyliä. Mut kerranki olis fiilis et vois tuottaa sitä hattaraa😁 Onnellisuus, rakkaus, tyytyväisyys, rauhallisuus ja normaalius on sanoja, jotka seuraa mua päivästä toiseen. Ne on sanoja joita oon kaivannu. Onhan ne vähintääki vuoroin ollu kylässä ne sanat aiemmin, mut yleensä nimenomaan vaan kylässä. Enhän mä nytkään osaa tai voi sanoa kauanko ne seuraa, mut koetan nauttia täysillä nyt kun seuraa. "Kello soi, se on 5.45. Kahvi tuoksuu. Avaan silmät ja alan hymyillä vaikka väsyttääkin. Hymyilen, koska Hän on siinä. Se tekee mut onnelliseks ja nousen vaikka väsyttääkin. Sammutan kellon ja suuntaan sukeltamaan jääkaappiin. Askeleet sängystä seuraa mua keittiöön ja kaataa mulle ämpärillisen kahvia. Istutaan pöydässä hiljaa vastakkain. Hymyilen t...