Täälä taas aivan hitosti liian pitkän ajan jälkeen, mutta kuten puulla, kaikella muullakin on syynsä. Mun oma pääkoppa yksinkertasesti pääty aivan liian ylikuormittuneeseen tilaan, enkä vaan enää kyenny mihkään.. Toimintakyky on siis todella rajottunutta ja kaikki pienetkin asiat on kuormittavia ja uuvuttavia, ni ei o käyny mielessäkään koko blogi kun ei arjestakaan meinaa selvitä.
Mistä mä alottaisin? No lähdetään vaikka edellisen postin viimemetreiltä. Elikä minimmän miehen SI-terapia on nyt sit alotettu ja sen parissa nykyään menee perjantait. Perjantai siis on vapaapäivä päiväkodista ja pyhitetty vain toimintaterapiaan, koska tunnin skarppaus tuntuu olevan loppusissaan aika suuri kuormitus pojalle. Käynnit menneet tosi hyvin ja kivasti, mutta on rankkoja. Itelle ne on haastavia siks varte et joka viikko pitää poistua omalta mukavuusalueelta ja lähteä autoilemaan isolle kirkolle. MUTTA asiasta kukkaruukkuun hypätäkseni nekin on onneks alkanu helpottamaan pikkuhiljaa, koska *rumpujen pärinää* mäkin sain ADHD-diagnoosin ja siihen lääkityksen, joka tuntuu toimivan!!
Just nyt elämä on siis monella saralla pyöritystä, kun on vähän SI-terapiaa, vasu-keskusteluita, omia tapaamisia, lääkkeeseen totuttautumista, hakemuksia, soittoaikoja, tapaamisia jajajaja. Mun diagnoosi on siis tosi tuore juttu vasta ja sanon että se ja apu tuli aika viimetinkaan. Onhan mulle aina kaikki tuntunu olevan jotenki kohtuuttoman suurten ponnisteluiden takana mutta etenkin viimisen puoli vuotta - vuoden, erityisen haastavaa. Nyt vihdoin sille löyty ainakin osa syy ja siihen koetetaan alkaa etsimään lääkkeen oheen sopivaa kuntoutusmuotoa. Olo on toiveikas, että ehkä tää tästä joskus helpottaa ja kykenee taas hoitamaan ihan niitä arkisiakin asioita, saatika sitten muuta.
Mun muisti on menny tosi huonoks enkä pärjää enää ollenkaan ilman kalenteria, muistilappuja, muistutussoittoja ja viestejä, muistutuksia puhelimessa yms. Hukkaan silmälaseja ja vaatteita, en muista eilistä päivää kauemmas historiaa. en sitä koska viimeks oon pessy tukkani tai käyny kaupassa jne. Dosetinkin jouduin ostamaan kun en muista mitkä lääkkeet oon jo ottanu ja mitkä on vielä ottamatta. Eli just nyt mun elämä pyörii kotona ja keskittyy siihen et koetan saada pakolliset hoidettua ja levättyä mahollisimman paljon. Esimerkiks jos mulla on tunnin tapaaminen jossain, vetäydyn vähintään vuorokaudeks kotiin enkä vastaa kellekkään koska oon niin väsyny etten jaksa eikä niinä päivinä tehdä ruokaa. Minimmän synttärit järjestin kesällä hammasta purren ja yhden päivän sosiaalisuus vaati kolme vuorokautta kotona lukkojen takana ja siihen kaveriks unta unta unta ja unta.
Jaksaminen meni keväällä siihen pisteeseen, että halusin myös päättää parisuhteeni saadakseni edes hitusen voimavaroja itseeni ja lapsiini.. Päätös ei ollu helppo, mutta se oli ainoo järkevä ratkasu. Mun mielestä ei ollu reilua toista kohtaan että me ei enää yhdessä tehty mitään, koska halusin vaan nukkua tai palautua lapsettomina päivinä yksin kotona täydessä hiljaisuudessa arjesta. Olin jatkuvasti tositosi kärttynen ku olin niin loppu, eikä semmosen ihmisen kanssa ole varmastikkaan kiva viettää omia vapaapäiviään kun itse koittaa palautua työviikosta. Täytyy sanoa, että se oli oikee ratkasu, oon saanu aikaa ihan vaan itelleni sillon kun lapset iseilee. Kyllähän moni asia on ollu uudelleen opettelua ja tavallaan raskaampaaki, mut silti en kadu päätöstäni vaan pidän sitä hyvänä. Lapset tietysti otti asian tosi raskaasti ja se oli eron vaikein asia mulle äitinä mistä koin syyllisyyttäkin..
Elikä kesä oli ja meni, siitä en muista kun eron ja sen että oli KUUMA. Syksykin on jo ja pimee, mut silti koen että tässä ollaan menossa kohti valosampia aikoja. Mä pääsen alottamaan kuntoutumisen, pienemmällä lapsella on kontakti ja apu ja isompi tuntuu äärettömän hienosti tulevan kaikessa pyörityksessä mukana, samalla koettaen vähän ottaa askeleita itsenäistymiseen. Isompi poika on parhaillaan kaveriporukkansa kanssa katsomassa lätkäpeliä, jonne tosta äsken iha issesseen otti ja lähti polkemaan.
Mä syksyn saapuessa löysin kutomisen oheen ompelun, purkukeinoks omaan levottomuuteeni ja luomisentuskaani. Tänään tajusin et mein kodissa oikeesti näkyy se, että on vaikeeta olla tekemättä mitään vaikkei jaksais mitään. Mulla on levällään pari ompeluprokkista, pari neuletta, ristikkolehti, muistivihkot mihin tulee kirjattua kaikkea muutakin mahollista ja jatkuva suunnittelu päällänsä siitä mitä mä sitten joskus isona teen kun oon kuntoutunu edes johonkin pisteeseen. Kaiken tän innottamana oon miettiny et JOS saisin tän blogin vielä heräämään henkiin, saattaisin alkaa oheen kirjottaa myös toisenlaista blogia, MUTTA koetan olla haukkaamatta liian isoa palaa kerralla ja edetä pienin askelin. Käsitöidenteko vaan tuntuu todella tehokkaasti laskevan mun ressiä ja tasaavan paineita. Useampi kesken oleva työ taas takaa sen, että edes johonkin yleensä pystyy päivästä riippuen keskittymään. Ja joo on myös tyypillistä ADHD:lle alottaa moooooooonia projekteja saattamatta niitä kuitenkaan ehkä koskaan loppuun asti, kun keskittyminen tai mielenkiinto ei riitä, iskee turhautuminen tai saa vaan tuhat uutta ideaa joista jokainen pitää alottaa heti eikä eilen.
Tästä tuli todellinen sanallinen oksennuskaaos, jota toivon piakkoin pystyväni alkaa jäsentelemään ja tarkentelemaan, mut mitään en kyllä lupaa. Tekstissä toisaalta näkyy pieni raapasu myös siihen mille pään sisällä näyttää: paljon juttuja joista ei ota tolkkua kun niitä vilisee päällekkäin ja allekkain jokapuolella lukemattomia määriä ja joiden päälle soi monta eri biisiä ja taustalla on avoinna sen seittämän eri telkkariohjelmaa ja sit oikeestaa huomaat miettiväs sitä minkäväriset villasukat oli sun eilen kaupassa näkemällä tätillä jalassa, josta havahdut kysymään itseltäs ääneen "mikä oli kysymys? ai et muista, no kahvi on aina vastaus!".
Näihin sekavaakin sekavampiin tunnelmiin päätän tekstini tällä kertaa, katsotaan koska löydän tieni tänne taas takasin. Hyvää syksyn alkua just sulle <3
-R
Kommentit
Lähetä kommentti