Jos..

 "Jos tänki ois tienny, en ois koskaa tähän ryhtyny" "Jos kukaan ei osais valehdella, ois kaikki paremmin" "Jos oisin kuunnellu sua ni näin ei ois käyny" "Jos sinistä ja punasta sekottaa niistä saa violettia" "Jos lapsi ois kiltti ja hiljaa sei  ois lapsi" "Jos kaikil ois paljon rahaa ihmisiä masentais vähemmän"

JOS, se niin pieni iso sana, joka on kaikkialla, jota ilman kaikki ois helpompaa. Ilman sitä lehmäkki lentäs.

Mut jos jossia ei ois ni oisko mikään kuitenkaan helpompaa? Tekiskö kukaan enää mitään JOS kaiken tietäis etukäteen? Pelastasko se kuitenkaan mitään? Nää on näitä elämän suuria pohdintoja kun jossit sinkoilee kaikkialla ja illalla jo muiden nukkuessa on aikaa pysähtyä kuuntelemaan mitä omassa päässä pyörii. Ja siellähän pyörii! Ympärillä tapahtuu niin paljon, että iltasin kun muu maailma alkaa pysähtyä, alkaa Pirttihirmun korvien välissä semmonen tornado ettei siitä ota itekkä tolkkua. Sit vielä kehtaan nurista ettei mua ymmärretä kun en itekkään saa aivotuksistani kiinni. Ei oo helppoo olla vaikee.

..JOS.. tää teksti on tässä vaiheessa oottanu kirjottajaansa jo pari kuukautta, mut sille on ollu syynsä. Koettiin oikeessa elämässä isoja JOSSEJA. Meidän mini vietti Lastensairaalassa taannoin tovin.. Vakava tapaturma, josta lopulta selvittiin olosuhteisiin nähden niinsanotusti säikähdyksellä. Onneks. Tapaturma kaikkineen sinkoilutti jos jonkun näkösiä josseja, jotka ku ihmeen kaupalla jäi josseiks. Jätkä toipu kaikesta äkkiä eikä jäljelle jääny ku henkisiä traumoja.

Tapahtuma myös havainnollisti sen et mun elämän ihmisillä on marssijärjestys ymmärryksessä ilman erillistä sanomista. Kun meillä tuli lähtö Helsinkiin, kerroin tietty tyypilleni lyhyesti mikä tilanne on ja että tällä hetkellä perhe on ainoo mihin aikaani osotan. Sain vastaukseks että tottakai perhe on AINA edellä ja hän pysyttelee taka-alalla niin kauan kun tilanne niin vaatii. Ja kolmisen viikkoa me mentiinkin ihan muutamien viestien yhteydenpidolla, nekin lähinnä koski pojan vointia. Kolmen viikon jälkeen pikasaan nähtiin ja päästiin vaihtaa kuulumisia paremmin. Lapset kaipas tyyppiä kovasti, isompi etenki kyseli perään mut miesväki joutu oottaa reilut 4viikkoa jälleennäkemistään. 

Myös perheen sisänen dynamiikka oli aika saumatonta, vaikkakin viimenen yö sairaalassa aiheutti mussa pientä repeilyä liitoksista kun ei ois vaan enää jaksanu.

Ja ainahan tapahtumiin ja etenkin tapaturmiin mahtuu draamailua ja värittelyä.. Ei tästäkään ilman selvitty. Aina joka soppaan löytyy kauhoja ja kauhojia ja liikkeelle lähtee juoruja.. Kaikilla ei vaan oo tilannetajua eikä kunnioitusta pysyä edes lasten asioista erossa, mikä on sikälikin harmi mutta tässä tilanteessa ne juorut ois vääriin korviin kantautuneena voinu aiheuttaa isomman sopan ja paljon harmia. Onneks myös niiltä seuraamuksilta vältyttiin, itse tapahtumassa oli aivan tarpeeks.

Tässä kohti postia ollaan oltu jo kuukausia kirjotusvaiheessa.. Tuli todellinen jumi eikä kynä vaan saanu mitään aikaan.. Tapahtumien prosessointi ja arkeen totuttelu vei aikansa ni ei kynään osannu tarttua. Kun kirjotettavaa ois taas ollu, ni olikin jo taas niin muka-kiirettä ettei ehtiny. Tarkotus oli ennen vuoden vaihdetta saattaa tilanne ajantasalle mutta meinaamiseks jäi kun tuli todellisia kiireitä. Palaan niihin kiireisiin seuraavassa postissa.. Tämän päätän näihin kuviin ja tunnelmiin ilman niitä kuvia.

-R