Edellisestä postista on liian kauan, sille on syynsä. Raakile on ollu työn alla monta kuukautta ja edelleen kesken, mutta ajattelin sen silti liittää katkelmaks tänne keskelle.. En aio enkä pysty sitä loppuun jatkamaan eikä tarvikkaan. Se jäi pahimmalla hetkellä kesken ja hyvä niin, koska sen jälkeen on alkanu aurinko pilkahdella.
"Uusi vuosi. No sehän alko miten alko, eikä ainaka tuonu toivoa muutosten tuulista parempaan. Muutoksia kyllä, mutta laatu ei niin toivottua. Muiden elämään puhaltaa uudet tuulet, ne vaatii mua mukautumaan ja joustamaan. Tottakai mä mukaudun ja joustan, koska niin tärkeiden ja läheisten kanssa toimitaan. Joooo muistan mitä oon aiemmin kirjottanu esmes omien taisteluiden valinnasta.. Mut sillon ku itellä ei oo mahollisuutta edetä, haluun tarjota tukeni toiselle siihen, vaikka se onki multa iteltäni hurjasti pois. Koitan viimesillä voimillani vielä tarjota sen mitä voin.
Kyllä, kupla on alkanu puhkeemaan. Vahvinkaan ei voi loputtomiin olla vahva, jos kukaan ei kaatuessa autakkaan ylös. Kun avunhuutoja ei kuulla tai ylös auteta, alkaa mielen valtaamaan pelottavat sysimustat ajatukset. Ajatukset joita kavahtaa, koska ne ei tunnu omilta. "Kuinka sattuu mun perheeseen jos mua ei huomenna enää ookkaan, tai koko mun pesuetta" "kuin vois hukata maailmankaikkeudesta muutaman mädän omenan ketä kukaan ei jäis kaipaamaan?" "kuin mun lapset pärjää jos mä joudun vankilaan" Voisin jatkaa esimerkkejä pitkälti, mutten todella tahdo.
Kun aikansa (eli elämänsä) on elänyt muille, auttanu siinä missä voi ja ollu aina paikalla kun tarvitaan, on turhauttavaa huutaa tyhjyyteen. Toki siinä maassa huutaen ymmärtää ettei kaikista ole samaan. Että ihmiset harvemmin on sitä mille kaikki vaikuttaa. Ystävä on iso sana, liian iso liitettäväks keneen tahansa. Se liite hiipuu monilta ja monesta syystä jossain kohti jonkun elämää. Miten pärjää kun se ystävä-liite poistetaan? Noh yleensä ihan hyvin. Sen ymmärtää ettei joku ollut tarpeeks arvokas kantamaan sitä titteliä kuuluen elämääsi ja asiasta pääsee yli. Syyt sielä takana on toki toinen lukunsa sitten. Kaikkea ei voi antaa anteeksi tai unohtaa, mutta jotenkuten niiden asioiden kanssa oppii elämään. Ja ainakin osaa arvostaa sitä mitä jää jäljelle.
Mutta se kuplan puhkeaminen, sehän tarkoittaa että kulissit alkaa romahdella ja repsottaa. Kyllä niistä vielä kynsin hampain kiinni pitää ettei ihan läheisimmät pääsis perille siitä miten syvällä ollaan. Etenkin kun lähimmäisilläkin on rankkaa, mikä tekee omasta elosta rankempaa joo muttei muiden taakkaa halua lisätä. Mun viimesintäki uskoa ihmisiin tai rakkauteen koetellaan parhaillaan, kun mun silmissä se "niin uskomaton rakkaustarina" on särkymäisillään. Sen sanon että jos se tarina päättyy, menetän lopunki uskoni hyvään. Se toki on jo aika mennyttä, mutta jotkin rippeet vielä on.
Vahva. Niin toiset sanoo ja sitä itselleni hoen. Vahvuus ei silti tarkoita, että kestää mitä vaan.."
Takaisin tähän päivään. Tähän päivään, jona oon onnellinen. Alkuvuosi on tuonu paljon uutta lopulta myös meijän ja mun elämään.
Mä jätin mun duunin, jota psyyke ei enää kestäny ja ressit katos sen myötä.
Oon päättäny, että heti kun mahdollista me muutetaan pois tutuista ympyröistä. Hain ihan uudenlaista duunia, se ei tuottanu tulosta vielä ekalla mutta jatkan kun koronailusta joskus vois palata normaaliin arkeen.
Mulle myös stressin kadottua aukes ovi.. ..sen oven takaa löysin puuttuvan palasen ja rakkauden.. Usko ihan kaikkeen ei siis ehtiny mennä kun uin syvissä vesissä yksinäni.
Mun elämässä on siis just nyt paljon uuden opettelua ja vielä vähän normaaliakin enemmän järjestelyä ja tasapainottelua.
Arjet siis menee kotiopettajana ja -hoitajana ja äiteillessä. Eli pyristelyä yli pyykki- ja tiskivuorten suomeks. Illat menee puhelimen kanssa, mistä on kova syyllisyys mutta toisaalta ei se loputtomiin jatku. Kyllä se päivä vielä toivottavasti tulee, että sekä lapset että mies voi olla samaan aikaan läsnä mulle. Tässä vaiheessa ei vielä tuu kyseeseen, koska on yksinomaan mun homma selvittää ensin yksin onko tässä mein laumaan sopiva lisä. Toisinsanoen mulla on aikaa rakentaa parisuhdetta konkreettisesti kahen viikon välein yks vuorokausi ja puhelimen kanssa muuten, mut se on meille ok. On varmaa hyväkin et rauhaksii häätyy poikien takia mennä, ku muuten on aika rytinällä vyörytty eteenpäin vaikka alkujaan oli puhe ihan muusta. Piti siis edetä rauhaksii, mut tunteet alkoki äkkiä nuotittaa menoa ja sit se oliki menoa😅
Hoh, oon ehkä huonoin saamaa mitää aikaseks😂 koska tää raakile on EDELLEEN kesken ja TAAS ehti hurahtaa mitä ainaki KUUKAUS! Noh jokatapauksessa rytinällä meno on jatkunu ja mun lapseni ovat jo tavanneet mun mieheni oikeinki hyvällä lopputuloksella. Nyt siis on pienen ihmisen hyvä ja helppo taas vähän hymyillä ja hengittää.
En ihan näin rytinällä tosiaan ajatellu asioiden menevän, mut ne nyt on menny omalla painollaa ja hyvä näin. Mun on ekaa kertaa vuosiin oikeesti hyvä olla ja todellakin tunne etten oo yksin vaikkei toinen ookkaan kokoajan fyysisesti läsnä.
Toki tää on uutta, outoa, ihmeellistä ja jännää, mut mua ei silti hirvitä yhtään vaan oon avoin oppimaan uutta 💜
Näihin sekaviin riveihin päätän tän postin. Koetan saada seuraavan kasaan vähän äkkiämmin ja koota sen jotenki järkevämmin.
-R
"Uusi vuosi. No sehän alko miten alko, eikä ainaka tuonu toivoa muutosten tuulista parempaan. Muutoksia kyllä, mutta laatu ei niin toivottua. Muiden elämään puhaltaa uudet tuulet, ne vaatii mua mukautumaan ja joustamaan. Tottakai mä mukaudun ja joustan, koska niin tärkeiden ja läheisten kanssa toimitaan. Joooo muistan mitä oon aiemmin kirjottanu esmes omien taisteluiden valinnasta.. Mut sillon ku itellä ei oo mahollisuutta edetä, haluun tarjota tukeni toiselle siihen, vaikka se onki multa iteltäni hurjasti pois. Koitan viimesillä voimillani vielä tarjota sen mitä voin.
Kyllä, kupla on alkanu puhkeemaan. Vahvinkaan ei voi loputtomiin olla vahva, jos kukaan ei kaatuessa autakkaan ylös. Kun avunhuutoja ei kuulla tai ylös auteta, alkaa mielen valtaamaan pelottavat sysimustat ajatukset. Ajatukset joita kavahtaa, koska ne ei tunnu omilta. "Kuinka sattuu mun perheeseen jos mua ei huomenna enää ookkaan, tai koko mun pesuetta" "kuin vois hukata maailmankaikkeudesta muutaman mädän omenan ketä kukaan ei jäis kaipaamaan?" "kuin mun lapset pärjää jos mä joudun vankilaan" Voisin jatkaa esimerkkejä pitkälti, mutten todella tahdo.
Kun aikansa (eli elämänsä) on elänyt muille, auttanu siinä missä voi ja ollu aina paikalla kun tarvitaan, on turhauttavaa huutaa tyhjyyteen. Toki siinä maassa huutaen ymmärtää ettei kaikista ole samaan. Että ihmiset harvemmin on sitä mille kaikki vaikuttaa. Ystävä on iso sana, liian iso liitettäväks keneen tahansa. Se liite hiipuu monilta ja monesta syystä jossain kohti jonkun elämää. Miten pärjää kun se ystävä-liite poistetaan? Noh yleensä ihan hyvin. Sen ymmärtää ettei joku ollut tarpeeks arvokas kantamaan sitä titteliä kuuluen elämääsi ja asiasta pääsee yli. Syyt sielä takana on toki toinen lukunsa sitten. Kaikkea ei voi antaa anteeksi tai unohtaa, mutta jotenkuten niiden asioiden kanssa oppii elämään. Ja ainakin osaa arvostaa sitä mitä jää jäljelle.
Mutta se kuplan puhkeaminen, sehän tarkoittaa että kulissit alkaa romahdella ja repsottaa. Kyllä niistä vielä kynsin hampain kiinni pitää ettei ihan läheisimmät pääsis perille siitä miten syvällä ollaan. Etenkin kun lähimmäisilläkin on rankkaa, mikä tekee omasta elosta rankempaa joo muttei muiden taakkaa halua lisätä. Mun viimesintäki uskoa ihmisiin tai rakkauteen koetellaan parhaillaan, kun mun silmissä se "niin uskomaton rakkaustarina" on särkymäisillään. Sen sanon että jos se tarina päättyy, menetän lopunki uskoni hyvään. Se toki on jo aika mennyttä, mutta jotkin rippeet vielä on.
Vahva. Niin toiset sanoo ja sitä itselleni hoen. Vahvuus ei silti tarkoita, että kestää mitä vaan.."
Takaisin tähän päivään. Tähän päivään, jona oon onnellinen. Alkuvuosi on tuonu paljon uutta lopulta myös meijän ja mun elämään.
Mä jätin mun duunin, jota psyyke ei enää kestäny ja ressit katos sen myötä.
Oon päättäny, että heti kun mahdollista me muutetaan pois tutuista ympyröistä. Hain ihan uudenlaista duunia, se ei tuottanu tulosta vielä ekalla mutta jatkan kun koronailusta joskus vois palata normaaliin arkeen.
Mulle myös stressin kadottua aukes ovi.. ..sen oven takaa löysin puuttuvan palasen ja rakkauden.. Usko ihan kaikkeen ei siis ehtiny mennä kun uin syvissä vesissä yksinäni.
Mun elämässä on siis just nyt paljon uuden opettelua ja vielä vähän normaaliakin enemmän järjestelyä ja tasapainottelua.
Arjet siis menee kotiopettajana ja -hoitajana ja äiteillessä. Eli pyristelyä yli pyykki- ja tiskivuorten suomeks. Illat menee puhelimen kanssa, mistä on kova syyllisyys mutta toisaalta ei se loputtomiin jatku. Kyllä se päivä vielä toivottavasti tulee, että sekä lapset että mies voi olla samaan aikaan läsnä mulle. Tässä vaiheessa ei vielä tuu kyseeseen, koska on yksinomaan mun homma selvittää ensin yksin onko tässä mein laumaan sopiva lisä. Toisinsanoen mulla on aikaa rakentaa parisuhdetta konkreettisesti kahen viikon välein yks vuorokausi ja puhelimen kanssa muuten, mut se on meille ok. On varmaa hyväkin et rauhaksii häätyy poikien takia mennä, ku muuten on aika rytinällä vyörytty eteenpäin vaikka alkujaan oli puhe ihan muusta. Piti siis edetä rauhaksii, mut tunteet alkoki äkkiä nuotittaa menoa ja sit se oliki menoa😅
Hoh, oon ehkä huonoin saamaa mitää aikaseks😂 koska tää raakile on EDELLEEN kesken ja TAAS ehti hurahtaa mitä ainaki KUUKAUS! Noh jokatapauksessa rytinällä meno on jatkunu ja mun lapseni ovat jo tavanneet mun mieheni oikeinki hyvällä lopputuloksella. Nyt siis on pienen ihmisen hyvä ja helppo taas vähän hymyillä ja hengittää.
En ihan näin rytinällä tosiaan ajatellu asioiden menevän, mut ne nyt on menny omalla painollaa ja hyvä näin. Mun on ekaa kertaa vuosiin oikeesti hyvä olla ja todellakin tunne etten oo yksin vaikkei toinen ookkaan kokoajan fyysisesti läsnä.
Toki tää on uutta, outoa, ihmeellistä ja jännää, mut mua ei silti hirvitä yhtään vaan oon avoin oppimaan uutta 💜
Näihin sekaviin riveihin päätän tän postin. Koetan saada seuraavan kasaan vähän äkkiämmin ja koota sen jotenki järkevämmin.
-R
Kommentit
Lähetä kommentti