Me aina vitsaillaan porukassa siitä kuka on ansainnu vuoden paskin äiti -tittelin. Sen voi ansaita vaikka unohtamalla lapsen joulujuhlan (sen tilanteen pelasti, että lapsi muisti) tai sillä että lupaa jälkikasvun johku juoksuille eikä millään muista enää asiaa kun lasta koitetaan tavottaa.. Voisin jatkaa listaa loputtomiin ja ehkä joskus vielä palaankin aiheeseen.
Mutta tänään mä OIKEESTI ansaitsin sen tittelin! Taas on liikkeellä niitä limanuljaskia, mitkä houkuttelee lapsia kyytiinsä. Ja valitettavaa on se et nyt tää asia koskettaa lähelle. Lähipiiriin kuuluvaa lasta oli houkuteltu kyytiin vasta. Onneksi lapsi oli tilanteentasalla ja muisti ohjeet jotka tilanteita varten kotoa on annettu. Kertoi ettei aio tulla kyytiin ja kaivoi puhelimen taskustaan, jolloin kyselijä ymmärtäny liueta.
Mutta takasin paskin äiti- titteliin, mä siis en ole valassut lastani aiheesta. Jestas sentää mun lapsi on kohta 2 vuotta kulkenu yksin koulumatkat ja mulle ei oo tullu mieleen kertoa että tommosia ihmisiä on ja opettaa miten toimia jos joutuu tilanteeseen. Tänään asia sitten korjattiin hetimmiten kun lapsen hain kotiin. Ihan vaan vaikka siks, että seuraava vois ihan yhtä hyvin olla mun lapsi.
Miten sitä onki niin sokeesti aatellu ettei täälä tai ei mun lapselle mitään satu?! Ja kuitenki viimeks eilen kirjotin siitä miten koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu! Jotenki eilisessä tekstissä keskitin ajatukseni lähinnä sairastumisiin ja kuolemiin ja kohdistin aikuisiin. Mutten ajatellu sitä maailman tärkeintä: LAPSIA! Sitä että myös niille meidän lapsille voi sattua jotakin. No nytpä oon hereillä tässäkin todellisuudessa.
Nyt kun osaisin vielä elää ilman sitä jatkuvaa pelkoa läheisten ja omien lasten puolesta.. Kun jollekkin käy tai edes melkein käy jotakin, jään miettimään sitä miten kävi, miten ois voinu käydä ja miten sen ois voinu ehkästä. Ymmärrän hyvin et jos jossii ei ois ni lehmäkki lentäs mut silti sitä vaan tulee jossiteltua. Lapsia vaan pitää siis osata ja ymmärtää pohjustaa paremmin ja suoremmin elämään jo pienestä lähtien, mut ilman et niihin luo pelkoa.
Koitampa tästä ottaa oppituntia itelle ainakin.
-R
Mutta tänään mä OIKEESTI ansaitsin sen tittelin! Taas on liikkeellä niitä limanuljaskia, mitkä houkuttelee lapsia kyytiinsä. Ja valitettavaa on se et nyt tää asia koskettaa lähelle. Lähipiiriin kuuluvaa lasta oli houkuteltu kyytiin vasta. Onneksi lapsi oli tilanteentasalla ja muisti ohjeet jotka tilanteita varten kotoa on annettu. Kertoi ettei aio tulla kyytiin ja kaivoi puhelimen taskustaan, jolloin kyselijä ymmärtäny liueta.
Mutta takasin paskin äiti- titteliin, mä siis en ole valassut lastani aiheesta. Jestas sentää mun lapsi on kohta 2 vuotta kulkenu yksin koulumatkat ja mulle ei oo tullu mieleen kertoa että tommosia ihmisiä on ja opettaa miten toimia jos joutuu tilanteeseen. Tänään asia sitten korjattiin hetimmiten kun lapsen hain kotiin. Ihan vaan vaikka siks, että seuraava vois ihan yhtä hyvin olla mun lapsi.
Miten sitä onki niin sokeesti aatellu ettei täälä tai ei mun lapselle mitään satu?! Ja kuitenki viimeks eilen kirjotin siitä miten koskaan ei voi tietää mitä tapahtuu! Jotenki eilisessä tekstissä keskitin ajatukseni lähinnä sairastumisiin ja kuolemiin ja kohdistin aikuisiin. Mutten ajatellu sitä maailman tärkeintä: LAPSIA! Sitä että myös niille meidän lapsille voi sattua jotakin. No nytpä oon hereillä tässäkin todellisuudessa.
Nyt kun osaisin vielä elää ilman sitä jatkuvaa pelkoa läheisten ja omien lasten puolesta.. Kun jollekkin käy tai edes melkein käy jotakin, jään miettimään sitä miten kävi, miten ois voinu käydä ja miten sen ois voinu ehkästä. Ymmärrän hyvin et jos jossii ei ois ni lehmäkki lentäs mut silti sitä vaan tulee jossiteltua. Lapsia vaan pitää siis osata ja ymmärtää pohjustaa paremmin ja suoremmin elämään jo pienestä lähtien, mut ilman et niihin luo pelkoa.
Koitampa tästä ottaa oppituntia itelle ainakin.
-R
Kommentit
Lähetä kommentti