Pirttihirmun päiväkirja

Äitienpäivä. Tää on jo toka vuos kun herään äitienpäivänä tyhjään kotiin. Joku ehkä pitää mua taas huonona äitinä mut must tuntuu aika kivalle itseasiassa herätä yksin äitienpäivään. Joo luitte oikein, mut ennemmin herään yksin äitienpäivään kun herään itkien.. Entisessä elämässä sille toiselle mitkään tämmöset päivät ei merkkaa mitään vaan on päivä muiden joukossa, yritin kyllä kovasti aina kertoa et ne on mulle tärkeitä.. Pahamieli siis usein tuli juhlapäivistä, ymmärrän toki et kaikille nei oo isoja juttuja tämmöset päivät. Onhan toki isompi poika hoitoon lähdön jälkeen aina muistanut mua äitienpäivän tienoilla kaikilla kauniilla korteilla ja lahjoilla enkä tietenkään niitä väheksy. Maailman parhaitahan ne itsetehdyt jutut on. Ne on niitä entisen elämän mörköjä mitkä välillä harmittaa. Tänäkin vuonna siis juhlin ensin mun elämän äitejä ja sitten illemmasta sain lasteni halit ja lahjat, oli lasten isäkin ostanu oikee ruusuja 💖 Eli on vuosista jotain oppia jääny hällekki. Soitti poj...

Viime viikkojen pähkinä, jota on tullu pureksittua on sosiaalisuus. Saan vuoroin palautetta kuinka sosiaalinen oon ja vuoroin siitä etten oo. Mä oon kyllä aika sosiaalinen ja kaipaan sosiaalista kanssakäymistä, mutta kaikella on rajansa. Kun saa aimo annoksen ihmisiä, kohtaamisia ja jutustelua sitä seuraa "antakaa mun syrjäytyä rauhassa"-fiilis. Sille vaan ei voi mitään, eikä sitä ehkä osaa tai halua sanoa ääneen kun siitä seuraa sitä sosiaalisuutta ja liuta kysymyksiä. Ihmisten kanssa olo vaan saa äkkiä väsyneeks ja palautuminen kestää vähintäänkin päiviä. Toki omasta tahdosta kotona nököttäminenki toisinaan jopa ahdistaa, mutta lähteminen ihmistenilmoille tuntuu liian rankalle. Harjoteltavien asioiden listalle siis yks pykälä lisää -sosiaalistuminen. Sosiaalisuuden pähkinä on varmaan osittain kevään ansiota, kun se tuntuu saavan ihmiset koloistaan valoon ja lämpöön. Mäkin oon hankkinu kivan pienen punotuksen nahkaani, mut sitä ei oo hankittu tossa takapihalla puuhailema...